Rakkaus riittää


Olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä vähän päälle 5 vuotta. Ajallisesti ei paljoakaan, mutta siinä ajassa on kerennyt tapahtua vaikka mitä. Toisinaan tuntuu, että olisimme olleet yhdessä jo ikuisuuden. 

Olemme ihmisinä melko erilaisia. Hänellä on sellaisia periaatteita, joita en aina ymmärrä, vaikka yrittäisinkin. Kuten että hän ei suostu juoksemaan bussipysäkille, vaikka tietäisi muuten myöhästyvän bussista. Hän ei omien sanojensa mukaan tunne stressiä tai ahdistusta. Hän ei välitä suomalaisista perinteistä, kuten mökkeilystä, juhannuksenvietosta tai saunomisesta. Hän ei välitä lähteä kehä kolmosen ulkopuolelle. 

Minä olen kaiken tuon vastakohta. Mutta on meissä toki samaakin. Pidämme molemmat klassisesta musiikista, käymme katsomassa mm. oopperaa ja balettia. Pidämme muodista, matkustelusta, urbaanista elämäntavasta ja tavallisista koti-illoista. Olemme molemmat sen verran itsepäisiä ja vahvaluontoisia, että vaatii töitä molemmilta, ettei kumpikaan jää jalkoihin, vaan molemmilla on tilaa tuoda itseään ilmi. Välillä on melkoista tahtojen taistoa haluta ja jatkaa. Olemme molemmat melko kiivaita suuttumaan. Saatamme joku ilta pitää molemmat mykkäkoulua toisen istuessa sohvalla ja toisen makkarin sängyssä. Toisinaan nahistelemme aivan ihmeellisitä asioista, mutta toisinaan taas todella suurista ja parisuhteessa tärkeistäkin asioista, kuten kommunikoinnista, epäitsekkyyden merkityksestä ja tulevaisuuden suunnitelmista. 
Välillä turhautumisen tunne on valtava. Toisen kun oppii tuntemaan lähes läpikotaisin ja kaikenlainen vieraskoreus ja suodatin katoaa, välillä on mahdottoman vaikeaa ymmärtää niitä toisen tapoja tai ajatuksia. Välillä joutuu vain hammasta purren hyväksymään, että se toinen on omanlaisensa yksilö, eikä häntä voi muuttaa. Vaikka kuinka toivoisi, että se toinen tekisi kaikki asiat samalla tavalla kuin itse tai että hän tuntisi yhtä paljon sympatiaa muita ihmisiä kohtaan tai että hän haluaisi lähteä kanssani mökille. Mutta eihän ketään tietenkään voi muuttaa. Itsehän minä olen päättänyt olla tässä suhteessa. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että vastakohdat täydentävät toisiaan ja että rakkaus riittää. 

Olisi outoa kuvitella elämää ilman häntä. Siltikin olemme olleet jo sen verran kauan yhdessä, että välillä on ihanaa vain olla yksin. Välillä viikonkaan erossaolo ei tunnu kovinkaan pitkältä ajalta. Emme ole riippuvaisia toisistamme. Molemmilla on myös omat menot ja kiinnostuksen kohteet ja se onkin toimivan parisuhteen perusta. Se tarkoittaa, että alkuhuuma on ohitse ja tilalle on tullut tasapainoinen suhde tavallisella arjella. Siihen tavalliseen arkeen vain kuuluu myös niitä erimielisyyksiä ja pikkuasioista nahistelua. Ei välttämättä tietenkään kaikilla, mutta meillä on niin. Emmehän muuten olisi enää yhdessä. Helpompaa on luovuttaa ja lyödä hanskat tiskiin, kun jatkaa. Sitä se rakkaus pohjimmiltaan loppujen lopuksi on: halua luovia yhdessä eteen päin. 

Meistä ei ole juurikaan yhteiskuvia, koska mieheni ei melkein koskaan sellaisiin suostu, emmekä muutenkaan ole se pariskunta, joka on jatkuvasti ottamassa selfieitä. Tähän siis laitoinkin tällaisen kuvan, josta hänestä näkyy pelkkä selkä. Ei hän muutenkaan haluaisi julkaista omia kuvia missään, eihän hänellä ole edes instagram-tiliä. 
 
Yhdessä hetkessä saatamme riidellä ja seuraavassa jo katsoa jotain tv-ohjelmaa ja nauraa käkättää yhdessä. Emme koskaan jää ns. tuleen makaamaan tai märehtimään. Siirrymme aina eteen päin ja seuraavana päivänä olemme jo kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka illalla olisimmekin menneet ärtyneinä nukkumaan. Molemmat tuppaavat olemaan sitä mieltä, että itse on aina oikeassa eikä itsellä ole mitään anteeksi pyydettävää. Olenkin sanonut miehelleni, että tällaista touhua kaikki ei suostuisi katselemaan. Ehkä me sen takia ollaankin sielunkumppaneita toisillemme. 😂 
Tärkeintä on muistaa, että täydellisiä parisuhteita ja ihmisiä ei olekaan. Kaikilla on omat ylä- ja alamäkensä. On pelkästään itsestä kiinni, haluakoo siihen sitoutua vai juokseeko heti karkuun, kun kaikki ei sujukaan täydellisesti. Karkuun juokseminen tosin tuppaa tarkoittamaan sitä, että joutuu (tai saa) olla yksin koko elämänsä, riippuen keneltä kysyy. 😌

"Maybe love is just two arms wrapped around you when you are at your worst." 


Ps. Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää sekä oikein reipasta alkavaa viikkoa! 🤜

-Sofia

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lontoon reissu

Kevät puuhaa täynnä

Kevättä rinnassa ja muutto mielessä